Taide-elokuvat, jotka tunnetaan myös nimellä art house -elokuvat, ovat pienellä budjetilla tehtyjä elokuvia, joilla on taiteellista arvoa. Art house -elokuvien historia siintää aina 1920-luvun tienoille asti, jolloin elokuvateollisuus alkoi kukoistaa ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä yhteiskunnassa.
Ihmiset kaipasivat pakoa arjesta ja uusia näkökulmia paikoitellen varsin ankeaan ja monella tapaa epävarmaan elämäänsä. Vaikka aikaa on kulunut noin sata vuotta, perustuu ihmisten kiinnostus elokuviin edelleen samaan asiaan: filmit tarjoavat tervetullutta pakoa arjen ympyröitä.
Ensimmäiset merkittävät taide-elokuvat tehtiin jo yli vuosisata sitten, vuonna 1916. On sanomattakin selvää, että taide-elokuvat eivät yritä kosiskella yleisöä hienoilla erikoistehosteilla tai ensiluokan näyttelijöillä. Taide-elokuvia ei tehdä myöskään Oscar-patsaan kuvat silmissä kiiluen. Niiden päämäärä on puhutella elokuvayleisöä ja herättää keskustelua.
Taide-elokuvissa käsitellään usein ajankohtaisia, filosofisia tai moraalisia kysymyksiä tai yhteiskunnan ongelmia. Elokuvissa voidaan käyttää suurella budjetilla tehdyistä viihde-elokuvista poiketen epäsovinnaista tai symbolista sisältöä. Ohjaaja määrää taide-elokuvien tarinan ja päämäärän, sekä sen toteutuksen.
Näistä syntyvää kokonaisuutta voidaan sanoa ohjaajan puheenvuorona, eikä elokuvien ainoa tarkoitus ole saada kaupallista menestystä. Taide-elokuvat eivät yleensä päädy suurlevitykseen, koska niitä ei ole suunnattu massayleisölle. Niitä näytetään sen sijaan kaupunkien pienissä erikoistuneissa elokuvateattereissa, elokuva-arkistossa ja elokuvafestivaaleilla. Suomessa tunnetuimpia taide-elokuvia esittäviä elokuvafestivaaleja ovat Rakkaus ja Anarkia, Docpoint ja Sodankylän elokuvajuhlat.
Elokuvia markkinoidaan pääosin kriitikoiden arvostelujen, taidekolumnistien kirjoitusten, alalla vaikuttavien henkilöiden blogikirjoitusten ja elokuvan nähneiden suosittelujen sekä kertomusten avulla. Elokuvien tekemisessä käytetyn pienen budjetin takia niiden ei tarvitse vedota suureen yleisöön ollakseen kannattavia. Katsojatavoite ylitetään käytännössä aina, ja sosiaalisen median ansiosta sana kiirii nopeasti.
Tunnettuja taide-elokuvia
Ensimmäiseksi merkittäväksi taide-elokuvaksi kutsutaan yleensä neuvostoliittolaisen Sergei Eisensteinin vuonna 1925 ohjaamaa neuvostoliittolaista mykkäelokuvaa Panssarilaiva Potemkinia. Elokuva kertoo ylistävästi ja kuvitteellisesti taistelulaiva Knjaz Potjomkin – Tavritseskin miehistön kapinasta vuonna 1905. Tyylilajilleen tyypillisesti elokuvan tapahtumat perustuvat löyhästi oikeisiin tapahtumiin. Elokuvaa kehutaan edelleen yhdeksi vaikuttavammista elokuvista kautta aikojen.
Myös yhdysvaltalainen Orson Welles on taide-elokuvien mestari. Hänen ensimmäinen mestariteoksensa, vuonna 1941 julkaistu Citizen Kane herätti aikanaan paljon keskustelua. Elokuvan tarina kertoo sanomalehtimagnaatti William Randolph Hearstin elämästä. Hearst yritti monin tavoin estää elokuvan pääsyn teattereihin, mutta epäonnistui. Citizen Kane oli vaikeasti ymmärrettävä elokuva sen ajan katsojalle, sillä se sisälsi erilaisia elokuvantekotapoja, tyylejä sekä vaikutuksia saksalaisilta ja venäläisiltä ohjaajilta. Citizen Kane on valittu lukuisia kertoja maailman parhaaksi elokuvaksi.
70-luvulla yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Stanley Kubrick järkytti maailmaa julkaisemalla oman mestariteoksensa, brittiläisen Anthony Burgessin samannimiseen romaaniin perustuvan Kellopeliappelsiinin, vuonna 1971. Elokuvaa pidettiin väkivaltaisena ja väkivaltaa ihannoivana, vaikka Kubrickin viesti oli juuri päinvastainen. Elokuva sai jopa neljä Oscar-ehdokkuutta. Ironisesti elokuvan kielteisen huomion takia sen esitys kiellettiin Iso-Britanniassa aina Kubrickin kuolemaan asti, jolloin elokuvaa levitettiin VHS- ja DVD-julkaisuna. Kielto kesti 27 vuotta. Kellopeliappelsiini on jäänyt elämään merkittävänä, kulttuurihistoriallisesti arvokkaana teoksena niin kirjan kuin elokuvankin muodossa, ja se on tuttu myös nuoremmille sukupolville.
Taide-elokuvien yleisö
Taide-elokuvien seuraaminen ja katsominen vaatii yleisöltä enemmän kuin massayleisölle tehdyt viihde-elokuvat. Ne edellyttävät tietynlaista elämänkokemusta, tietoa ja assosiaatiokykyä, jotta niitä pystyy tulkitsemaan ja arvostamaan ohjaajan tarkoittamalla tavalla. Taide-elokuvien tarkoituksena ei ole niinkään viihdyttää katsojaansa, vaan herättää kysymyksiä ja jopa hämmentää. Taide-elokuvan jälkeen olo ei toisin sanoen tunnu välttämättä alkuunkaan rentoutuneelta, vaan tilanne voi olla juuri päinvastainen. Olo voi olla ahdistunut, ja mielessä voi velloa useita kysymyksiä johonkin elokuvan kohtaukseen tai juonenkäänteeseen liittyen.
Tilanteen havainnollistamiseksi esimerkkinä voi käyttää vuoristorataa: viihde-elokuvissa katsojaa pidetään alusta loppuun asti tiukasti mukana jännityksessä, mutta taide-elokuvien tarkoituksena on suistaa juna silloin tällöin pois raiteilta. Ne sisältävät usein voimakkaita, ajatuksia herättäviä kohtauksia. Draamankaari on toisin sanoen toisella tapaa rakennettu.
Tällaisia elokuvia tulee pyrkiä käsittelemään oikealla asenteella ja älykkyydellä. Suomalaisten taide-elokuvafestivaalien kävijäluvut paljastavat, että suomalainen yleisö kaipaa ja seuraa taide-elokuvia. Rakkautta ja Anarkiaa houkuttelee vuosittain noin 60 000 kävijää. Elokuvat ovat osa kaupunkikulttuuria ja ne edistävät hyvinvointia.
Suomessa väestö on keskimäärin varsin koulutettua, etenkin suurissa yliopistokaupungeissa, joten ei ole yllättävää, että filmifestivaaleilla ja kulttuuritapahtumissa riittää tiedostavaa kävijäkuntaa. Myös elokuva-arkistoissa ja erikoisnäytöksissä esitettävät mustavalkoelokuvat ovat suosittuja.
Opiskelijat ovat usein innokkaita elokuvissa kävijöitä, vaikka erilaiset suoratoistopalvelut ja netistä lataaminen mahdollistavatkin nykyisin sen, että jopa juuri ilmestyneitä elokuvia voi katsoa suoraan kotona. Kaikenlaiset elokuvateatterit ovatkin uusien haasteiden edessä. Kuinka houkutella yleisöä jatkossakin?
Taide-elokuvien levittäjät haluaisivat tuoda uusia elokuvia markkinoille, mutta art house -elokuvia näyttävien teattereiden vähyys muodostaa oman ongelmansa. Emme usko, että taide-elokuvien määrä tulee huomattavasti vähenemään, sillä jotkut ihmiset tulevat aina kaipaamaan vastapainoa suurelle yleisölle suunnatuille mainstream -elokuville, jotka vievät suuren osan nykyisten teattereiden kapasiteetista. Päinvastoin. Uskomme, että taide-elokuvien arvostus tulee kasvamaan myös tulevaisuudessa.
Taide-elokuvat antavat tilaa uusille tuntemattomille ohjaajille ja näyttelijöille. Elokuva-alalle ne puolestaan tuovat tarvittavaa monimuotoisuutta ja uusia näkökulmia. Taide-elokuvien kohdalla ongelmana on monen muun taiteenalan tapaan rahoitus, sillä apurahoista on pulaa tälläkin saralla. Suomessa ja Pohjoismaissa ylipäätään tuetaan filmiteollisuutta melko avokätisesti, mutta varojen jakautuminen ei tietenkään suosi kaikkein pienimpiä tekijöitä.
Suomalaisista taide—elokuvista viimevuosien aikana julkisuutta on saanut esimerkiksi Pirjo Honkasalon ohjaama, vuonna 2013 ilmestynyt Betoniyö, joka perustuu Pirkko Saision vuonna 1981 julkaisemaan romaaniin. Elokuva sai Suomessa ensiesityksensä Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla, ja se päätyi myös teatterilevitykseen. Betoniyötä on esitetty lukuisilla elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa, ja hieman yllättäen se valittiin vuonna 2014 Suomen edustajaksi tavoittelemaan parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkintoa. Elokuvaa ei kuitenkaan valittu niiden filmien joukkoon, jotka tavoittelevat kyseistä palkintoa.