Tänä päivänä elokuvien kuvanlaatuun, tekniikkaan ja äänentoistoon panostetaan enemmän kuin koskaan. Elokuvateattereihin on tullut myös 3D elokuvia, joissa katsoja tuntee erityisten lasien läpi katselemalla olevansa osa elokuvaa. Löytyypä myös sellaisia elokuvateattereita, joissa kuvan ja äänen lisäksi katsojan on mahdollista haistaa eri hajuja ja tuntea vaikkapa junakiskojen jytinä samalla, kun katsoo junan etenemistä valkokankaalta tai tuntea sadepisarat ihollaan kolikko peliraha.
Vaikka erityisefekteihin on panostettu viime vuosina paljon, katselee moni edelleen, hieman yllättävää kyllä, myös mustavalkoelokuvia. Niitä, joita lapsena katsottiin kesällä televisiosta, jossa kuva vähän pätki ja äänenlaatukaan ei ollut mitä parhain. Syy siihen, miksi televisiokanavat edelleen näyttävät näitä mustavalkoisia klassikoita, on varsin yksinkertainen: nostalgia ja siihen liittyvä kaipuu.
Mustavalkoelokuvat vievät meidät takaisin lapsuuteen, tuoden mukanaan nostalgisia muistoja ja tuntemuksia. Monet suomalaiset elokuvat vievät meidät maaseudulle, jossa moni meistä on kasvanut tai ainakin viettänyt kesiään. Kun katselee elokuvan nuoria naisia ja miehiä heinäkuorman päällä ja kuulee hevosen hirnunnan, voi melkein kuvitella itsensä samaan tilanteeseen.
Elokuvat vaikuttavat eri tavalla riippuen siitä, mihin ikäluokkaan kuuluu ja mihin päin Suomea kokee identifioituvansa voimakkaimmin. Mustavalkoista pätkää katsellessa tuntuu siltä, niin kuin elokuva olisi ladattu erikoisefekteillä. Elokuvan pyörteisiin uppoutuneena voi haistaa heinäpaalien tuoreen tuoksun, maistaa tuoreen ruisleivän tai kuulla kaukaisen kukkuvan käen. Ja kukapa ei olisi nähnyt ainakin yhtä sellaista vanhaa suomalaista elokuvaa, jossa on tanssilavakohtaus!
Sijoittuvatpa elokuvan tapahtumat sitten kaupunkiin tai maaseudulle, kertovat ne aina palan historiastamme. Monia asioita ja paikkoja joita näemme näissä elokuvissa, ei välttämättä enää ole olemassa muualla, kuin muistoissamme ja valkokankaalla.
Elokuvat ovat ajankuvia, jotka ovat syntyneet tietyssä kontekstissa, tiettyjen arvojen ja geopoliittisten tilanteiden keskelle. Elokuvissa näkyy viitteitä sen tekohetken arvoihin ja käsityksiin, ja etenkin monissa vanhoissa Suomi-filmeissä on suorastaan paatoksellinen asetelma.
Tapahtumien keskiössä on yleensä kaksi maalaistaloa, joissa asuu kolme sukupolvea ja palkollisia. Juoneen liittyy tavallisesti sopimaton rakkaus, joka syttyy joko piian ja talon nuorukaisen tai rengin ja talon tyttären välille. Vaihtoehtoisesti rakkaus voi leimahtaa kahden maalaistalon nuorison välille, eikä paria jostain syystä hyväksytä. Yleisin syy on se, että jommallekummalle tai jopa molemmille osapuolille on katsottu sovelias kumppani muualta.
Vaikka aikaa on kulunut jo yli puoli vuosisataa, voi Suomi-filmien asetelmiin jossain määrin asettua vielä tänäkin päivänä. Tietyt elementit säilyvät vuosikymmenestä toiseen, ja esimerkiksi kärttyisän anopin hahmo tuppaa naurattamaan jokaista sukupolvea.
Suurin kaikista on rakkaus
Yksi mustavalkoelokuvien kantavista voimista on tietenkin rakkaus. Valtaosa suomalaisista mustavalkoelokuvista sisältää jonkinlaisen rakkaustarinan. Kyseessä on joko maaseudulle sijoittuva rakkaustarina tai kaupunkimiljöössä tapahtuva romanttinen kohtaaminen. Ennen vanhaan rakkaustarinat oli tapana pitää klassisina. Niissä oli lähes poikkeuksetta onnellinen loppu ja prinssi saa lopulta prinsessansa.
Vanhan mustavalkofilmin katsominen tuntuukin mukavalta vaihtelulta nykyajan elokuvien parisuhdekiemuroiden ja juonittelun rinnalla. Mustavalkoelokuvissa rakkautta pidettiin arvossa ja sen ympärille rakennettiin erilaisia tarinoita. Oli kyse sitten sotaan sijoittuvasta elokuvasta, työläismiljööstä tai kansankomediasta, useimmissa tarinoissa oli ainakin sivujuonena rakkaustarina. Ja miksipäs ei, onhan rakkaus edelleen yksi inspiroivimmista teemoista niin kuva- ja näyttämötaiteessa kuin kirjallisuudessakin.
Mustavalkoelokuvien juoni oli usein hyvin selkeä ja helppo seurata. Juonen avulla kerrottiin elokuvan tarina. Vaikka juoni olisikin selkeä, se ei saa olla liian helposti arvattavissa. Mustavalkoelokuvat osasivat pitää katsojan jännityksessä, mutta silti juoni oli helposti seurattavissa. Rakkaustarinoissa kerrottiin kauniisti ja romanttisesti kahden ihmisen tarinaa, kun taas rikoselokuvissa poliisit jahtasivat rosvoja ja paha sai lopuksi palkkansa.
Kummankinlaiset pätkät kuvasivat selkeitä, mutta silti mielenkiintoisia tarinoita, joita voisi katsoa uudestaan kerta toisensa jälkeen. Usein myöskään huumoria ei unohdettu mustavalkoelokuvissa, vaan mukana oli aina vähän veijarimaista leikinlaskua, joka kevensi elokuvan tunnelmaa tekemättä siitä liian synkkää.
Taidokasta näyttelemistä
Vaikka elokuvan juoni olisi kuinka hyvä, on näyttelijöillä ja näyttelijäntyöllä valtava merkitys elokuvan onnistumisen kannalta. Katsojilla on omat suosikkinäyttelijänsä, jotka houkuttelevat katsomaan elokuvaa. Lempinäyttelijöitä seuraa kernaasti kerta toisensa jälkeen, riippumatta siitä, millaisessa roolissa he kulloinkin esiintyvät.
On myös mielenkiintoista seurata oman suosikkinäyttelijän muuntautumista roolista toiseen ja sitä kehityskaarta, joka tulee kokemuksen mukana. Mitä olisivatkaan olleet “Maailman kauneimman tytön” kohtaukset ilman Tauno Paloa ja Armi Kuuselaa tai “Kulkurin Valssi” ilman Ansa Ikosta? Tai voisimmeko kuvitella Titanicia ilman Leonardon ja Katen roolisuorituksia! Näyttelijät tekevät elokuvan yhtä paljon kuin taidokkaasti kirjoitettu tarina ja juoni.
Mustavalkoelokuvien aikaan ei käytössä ollut mahtavia erikoistehosteita tai stunttimiehiä. Kaikki kohtaukset tehtiin itse ja tämä vaati äärimmäistä taitoa ja heittäytymistä. Tietysti nykyäänkin elokuvamaailma on täynnä loistavia näyttelijöitä aina Al Pacinosta Leonardo Dicaprioon, mutta koska erityistehosteet puuttuvat, on varsinaisella näyttelijäntyöllä entistä suurempi merkitys.
Suomalaisistakin mustavalkoelokuvista on historiaan jäänyt monia kuuluisia näyttelijöitä. Tauno Palo, Siiri Angerkoski ja Ansa Ikonen ovat legendoja, joita moni nykyajan näyttelijä varmasti katsoo kunnioittaen. He ja monet muut ovat suomalaisten mustavalkoelokuvien pioneereja, jotka ovat raivanneet tietä nykyajan elokuville ja näyttelijöille ja heitä onkin kiittäminen siitä, että vielä nykyäänkin elokuvat kiinnostavat niin monia.
Elokuvan tenho on pysynyt kuin ihmeen kaupalla vuosikymmenestä toiseen. Kuten aiemmin tuli todettua, liittyy tämä siihen, että elokuva mahdollistaa hetkellisen paon todellisuudesta. Vaikka maailma muuttuu ja teknologia kehittyy vinhaa vauhtia, voi elokuvateollisuuden kuvitella hyvinkin säilyttävän pintansa myös seuraaville sukupolville.
Pako todellisuudesta on tarpeen kaikkina aikakausina, maasta tai paikasta riippumatta. Vaikka formaatit muuttuvat ja esimerkiksi kirjat luetaan yhä useammin e-muotoisina, pitävät elokuvateatterit pintansa. Elokuvan katsomista kotona ei voi parhaalla tahdollakaan verrata siihen, että tapahtumia seuraa valtavalta valkokankaalta.